Markus Henriksson: ”Asiakas- ja potilasturvallisuus on parantunut, mutta työ ei saa pysähtyä”

Ennen ylijohtajan tehtäviä Henriksson työskenteli Valvirassa ylilääkärinä ja ryhmäpäällikkönä. Koulutukseltaan hän on psykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori. Hän jäi eläkkeelle Valviran toiminnan yhdistyessä uuteen Lupa- ja valvontavirastoon, mutta jatkaa psykiatrian dosenttina erilaisissa koulutus- ja asiantuntijatehtävissä.

Miten asiakas- ja potilasturvallisuus on kehittynyt 2000-luvun aikana?

Kokonaisuutena asiakas- ja potilasturvallisuus on kehittynyt parempaan suuntaan. Tämä korostuu, kun huomioidaan, että turvallisuuden haasteet ovat kasvaneet.

”Turvallisuudessa on kuitenkin myös paljon vakavia ongelmia ja parantamisen varaa. Ilman sitkeää jatkuvaa työtä kehitys voi nopeasti kääntyä kielteiseksi”, toteaa Henriksson.

Hän muistelee, että vielä 1990-luvulla potilasturvallisuudesta kiinnostuneet saatettiin sairaaloissa leimata innovatiivisuuden hidasteiksi. Sosiaalihuollossa ei vielä 15–20 vuotta sitten systemaattisesta asiakasturvallisuustyöstä juurikaan puhuttu.

Nykyään asiakas- ja potilasturvallisuuden merkitys on paremmin sisäistetty. Tämä liittyy muun muassa siihen, että asiakas- ja potilaskokemuksen kuuntelu ja merkitys on lisääntynyt. Samalla myös alan tutkimus on laajempaa, parempaa ja arvostetumpaa.

Miten sosiaali- ja terveydenhuoltoa valvovien viranomaisten toiminta on muuttunut?

”Valvonnassa ei ole tehty mitään yhtäkkisiä vallankumouksellisia muutoksia esimerkiksi valvontalain myötä”, toteaa Henriksson. Omavalvonnan tukemista tehtiin jo ennen uutta lakia. Valvonnan asiat ovat kuitenkin monipuolistuneet sekä asiantuntijuus ja tiedonhankinta parantuneet. Myös valvontaviranomaisten viestintä omasta toiminnastaan on viime vuosina muuttunut proaktiivisemmaksi.

Henriksson korostaa, että kyse on aina ollut siitä, että valvontaa on tehtävä usealla menetelmällä. Valvonta ei saa olla vain yksittäistapausten jälkikäteistä selvittelyä, vaikka sekin on tärkeää.

Riskiperusteista suunnitelmallista ja organisaatiopainotteista valvontaa on vahvistettu, mutta sitä tulee edelleen vahvistaa. Sitä tulee tehdä yhdessä valvottavien kanssa vuorovaikutuksellisesti, mutta valvontarooli säilyttäen.

”Ammattioikeuksiin puuttumiseen johtaneet ammattihenkilövalvonnan asiat ovat lisääntyneet 2000-luvulla paljon. Niihin liittyvät selvittelyt ja arvioinnit ovat usein työläitä. Niiden avulla voidaan kuitenkin vuosittain vaikuttaa kymmenien tuhansien potilaiden ja asiakkaiden turvallisuuteen sillä toimivallalla, jota millään muulla taholla ei ole”, kertoo Henriksson.

Kasvu johtuu erityisesti työnantajien ja muiden viranomaisten ilmoitusherkkyyden lisääntymisestä. Vielä 2000-luvun alussa ammattihenkilö saattoi työskennellä päihdehäiriön tai muun syyn vuoksi toimintakyvyttömänä pitkään ja tapahtumia katsottiin sormien läpi potilaiden turvallisuuden kustannuksella.

”Mutta iloinen asia on, että vuosi vuodelta on voitu myös enemmän palauttaa ammattioikeuksia, kun huonossa toimintakyvyssä ollut ammattihenkilö on voinut hyvään hoitoon ja tiiviiseen seurantaan nojautuen saada tilanteensa hyväksi”, toteaa Henriksson.

Myös sosiaali- ja terveydenhuollon valvontaviranomaisten omaa toimintaa valvotaan nykyisin enemmän, mikä on toiminnan laadun varmistamiselle luonnollisesti hyvä asia. Valvonnassa on myös ainakin jonkin verran onnistuttu kehittämään tietoon perustuvaa riskinarviointia ja suunnitelmallisen valvonnan kohteiden valintaa. Tekoälystä tulee sekä valvonnan kohde että työkalu.

Miten palvelujärjestelmän ohjausta ja valvontaa tässä kokonaisuudessa voidaan kehittää?

”Ohjaavia tahoja on paljon. Jotta valvottavilla ei menisi pää pyörälle, olisi ohjaajien tehtävä yhteistyötä niin paljon kuin mahdollista. Sillä vältetään ristiriitaisuudet ja päällekkäisyydet”, toteaa Henriksson.

Oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tehtävänä on valvoa sekä viranomaisvalvojaa että valvottavia. Laillisuusvalvojien kanssa ei voi luonnollisestikaan sopia, mitä he eivät valvoisi. Tietoa kannattaisi kuitenkin jakaa siten, että samaan aikaan ei olisi tarkastus- tai selvittelytoimintaa samoihin paikkoihin.

Omavalvonnan ohjauksessa ja tukemisessa sosiaali- ja terveydenhuollon valvontaviranomaisten sekä Asiakas- ja potilasturvallisuuskeskuksen roolit ovat kehittyneet hyvin.

”Valvontaviranomainen antaa omavalvonnalle määräyksillään ja päätöksillään lainsäädäntöön perustuvaa ”tukirankaa”. Asiakas- ja potilasturvallisuuskeskus puolestaan tuo palvelutuottajien ja -järjestäjien ”hermostolle ja lihaksille” turvallisuusosaamista, joka on tutkimustietoon perustuvaa”, Henriksson kuvailee.

Näkemyksiäsi nykyisestä ja tulevasta asiakas- ja potilasturvallisuusstrategiasta?

”Nykyinen strategia on ollut selkeä ja kattava. Kattavuus onkin tähän asti ollut tarpeen, mutta uudessa strategiassa voisi ehkä valita kärkiä vähemmän ja terävämmin. Huomiota kannattaisi kiinnittää sellaisiin spesifisiin asiakas- ja potilasryhmiin tai hoito- ja palveluprosessien kohtiin, joihin liittyy turvallisuuden kannalta suurin riski tai joiden kohdalla muut turvallisuutta ohjaavat toimijat eivät ole aktiivisimmillaan”, Henriksson ehdottaa.

Jos Henrikssonin pitäisi nostaa valvonnan näkökulmasta vain yksi palvelualue esiin, olisi se lastensuojelu. Pohdittavaa on muun muassa siinä, miten turvataan sijoitetuille lapsille laadukkaat tarpeenmukaiset terveyspalvelut sekä miten hoidetaan turvallisella tavalla päihderiippuvaista lasta. On syytä kiinnittää huomiota myös uusien suljettujen lastensuojelupalveluiden asiakas- ja potilasturvallisuuteen.

Strategiatyössä on syytä pitää mielessä, että aivan perusasioista on edelleenkin määrävälein muistutettava. Näihin kuuluvat esimerkiksi se, että milligrammoja ja millilitroja tai potilaita ei saa sekoittaa keskenään. ”Turvallinen hoito ja palvelut eivät useinkaan ole rakettitiedettä vaan vastuullista välittämistä ihan perinteisistäkin kysymyksistä”, Henriksson kiteyttää.