Lasten ja nuorten lääkehoidon turvallisuutta tulee kehittää kaikissa toimintaympäristöissä – esimerkkinä lastensuojelun laitoshoito

Lastensuojelun laitoshoitoon sijoitetut lapset ja nuoret ovat haavoittuvassa asemassa oleva asiakasryhmä, jolla on usein monialaisia hoito- ja palvelutarpeita. Vuonna 2024 kodin ulkopuolelle sijoittaminen lastensuojelun toimenpiteenä kosketti 17 100 (1,6 %) suomalaista lasta ja nuorta (1). Turvallinen lääkehoito on tärkeä osa laadukasta, lapsen hyvinvointia edistävää hoitoa, ja sen toteutumisen on varmistuttava sijoituksen aikana. Hyvinvointialueet ja palveluntuottajat ovat tunnistaneet merkittäviä rakenteellisia tekijöitä, jotka vaikeuttavat turvallisen lääkehoidon toteuttamista lastensuojeluyksiköissä.

Lääkehoito lastensuojelun laitoshoidossa – miksi konteksti on erityinen?

Lääkehoito on tarkasti säänneltyä terveydenhuollon toimintaa toimintaympäristöstä riippumatta. Lääkehoidon toteuttaminen on lastensuojeluyksiköissä arkipäivää, mutta toimintaympäristöön liittyy erityisiä rakenteellisia piirteitä, jotka haastavat lääkehoidon prosesseja. Pitkälti terveydenhuollon toiminnan lähtökohdista laaditut lääkehoidon järjestämistä ja toteuttamista koskevat ohjeistukset ovat vaikeasti sovellettavissa sosiaalihuollon toimintaympäristöihin.

Lastensuojelulaki määrittelee yhdessä yksikössä hoidettavien lasten määrän. Sosiaali- ja terveysministeriön Turvallinen lääkehoito-opas kuvaa turvalliseen lääkehoitoon liittyviä hyviä käytänteitä ja tukee lääkehoitoa toteuttavia toiminta- ja työyksiköitä lääkehoitoprosessin turvallisuuden varmistamisessa (2). Hyvinvointialueiden on palveluiden järjestäjinä varmistettava omien sekä hankkimiensa palvelujen saatavuus, jatkuvuus, turvallisuus ja laatu. Vuoden 2026 alusta alkaen sosiaali- ja terveysalan valvonta on keskitetty yhteen kansalliseen Lupa- ja valvontavirastoon. Ohjauksen ja sääntelyn pirstaleisuus haastaa lääkehoidon prosessien ja turvallisuuden kehittämistä.

Lastensuojelun laitoskuntoutuksessa pääpaino on lasten kasvatuksessa ja hyvinvoinnin tukemisessa, ja valtaosa lastensuojeluyksiköiden henkilökunnasta onkin sosiaalialan ammattilaisia. Koska lääkehoito on lainsäädännön näkökulmasta terveydenhuollon toimintaa, luovat sosiaali- ja terveydenhuollon sääntelyn ja ohjauksen erilaiset painotukset käytännön haasteita lääkehoidon toteuttamiseen.

Osaamisen varmistaminen lääkehoitoon kouluttamattomilla on ehdottoman tärkeää turvallisen lääkehoidon varmistamiseksi, mutta nykyisellään lupakäytännöt ja -vaatimukset ovat tulkinnanvaraisia, ja niitä sovelletaan alueilla ja organisaatioissa eri tavoin. Selkeä valtakunnallinen ohjaus puuttuu. Tämä vaikuttaa myös alan opiskelijoiden ja sijaisuuksia tekevien mahdollisuuksiin osallistua lääkehoidon toteuttamiseen. Tästä seuraa tilanteita, joissa lastensuojeluyksikössä ei välttämättä ole työvuorossa lainkaan lääkehoitoon koulutettua, luvat suorittanutta työntekijää toteuttamaan lasten ja nuorten välttämätöntä lääkehoitoa. Lastensuojeluyksiköiden toiminta pyörii vuorokauden ympäri, ja lääkehoitoon koulutetun henkilöstön saatavuus tulisi turvata myös ilta- ja yöaikoina.

Alueilla on tunnistettu, että yhteiskäyttöisen lääkevaraston puuttuminen lastensuojeluyksiköissä aiheuttaa lääkehoitoon viiveitä erityisesti akuuteissa hoidon tarpeissa, kun lääkkeet tulee hankkia asiakkaiden henkilökohtaisilla resepteillä alueen avoapteekista. Itsehoitolääkkeitä sisältävän lääkekaapin tarve korostuu etenkin kiireellisten sijoitusten osalta, jotka voivat tapahtua mihin vuorokauden aikaan tahansa. Lääkäripalvelujen saatavuudessa on aukkoja, ja nykyisen kaltaisilla rajoituksilla kiireellisesti sijoitetun lapsen oikeus parhaaseen mahdolliseen hoitoon toteutuu vähintäänkin kyseenalaisesti.

Avoapteekkien kanssa tehtävä yhteistyö vaihtelee alueittain ja kaipaa selkeää yhtenäistämistä. Hoidon turvallisuutta ja jatkuvuutta voivat haastaa myös lapsen tai nuoren kieltäytyminen lääkehoidosta, luvattomat poissaolot sekä mahdollinen päihteiden käyttö. Palvelujärjestelmän kuormittuminen ja erityisesti kouluterveydenhuollon sekä lasten- ja nuorisopsykiatrian palvelujen saatavuuden haasteet lisäävät painetta lastensuojeluun. Tilannetta vaikeuttaa lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmien yhteensopimattomuus, joka estää ajantasaisen lääkitystiedon sujuvan ylläpidon. Kantalääkityslistan käyttöönoton odotetaan tuovan tähän helpotusta. Kun asiakkaat liikkuvat kuntien ja hyvinvointialueiden välillä, yhtenäisten kansallisten linjausten ja toimintamallien tarve korostuu entisestään.

Mitä pitäisi tehdä?

Nykyiset kansalliset lääkehoidon ohjeistukset eivät huomioi riittävästi sosiaalihuollon erityispiirteitä. Turvallisen lääkehoidon varmistamiseksi tarvitaan kansallisia ja hyvinvointialuekohtaisia linjauksia, päivitettyjä ohjeita ja lisää tutkimusta. Sosiaalihuollon näkökulma on nostettava vahvemmin esiin esimerkiksi Turvallinen lääkehoito -oppaan päivitystyössä ja työhön tulee osallistaa sosiaalialan kentällä työskenteleviä ammattilaisia. Asia on keskeistä huomioida myös seuraavan kansallisen asiakas- ja potilasturvallisuusstrategian valmistelussa. Hyvinvointialueiden välinen yhteistyö ja hyvien käytäntöjen jakaminen ovat keskeisiä keinoja lääkehoidon turvallisuuden kehittämisessä.

Lopuksi

Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus turvalliseen ja laadukkaaseen lääkehoitoon riippumatta siitä, missä ja millaisessa yksikössä hoito toteutuu. Tämä ei ole vain hallinnollinen kysymys, vaan eettinen velvoite, joka vaatii rakenteellisia ratkaisuja, yhtenäisiä ohjeistuksia ja osaamisen vahvistamista sosiaalihuollon ja lastensuojelun toimintaympäristössä.

Viitteet

(1) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: Lastensuojelu 2024. Yhä harvempi lastensuojeluilmoitus johtaa lastensuojelun asiakkuuteen. Tilastoraportti 23/2025.

(2) Sosiaali- ja terveysministeriö: Turvallinen lääkehoito. Opas lääkehoitosuunnitelman laatimiseen. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2021:6. Helsinki, 2021.

Lisätietoja

Asiakas- ja potilasturvallisuuskeskuksen lasten ja nuorten asiakas- ja potilasturvallisuuden kehittämislinjan lääkitysturvallisuuden alatyöryhmän koordinaattori
Aliisa Niemelä, tutkija, Keski-Uudenmaan hyvinvointialue, aliisa.niemela(at)keusote.fi