Merja Sahlströmin blogikirjoitus: Turvallisuus näkyväksi – ensimmäinen askel kohti yhteistä tilannekuvaa

Kun ryhdyimme rakentamaan ensimmäistä kansallista asiakas- ja potilasturvallisuuden tilannekuvaa, lähtökohta oli yhtä aikaa selkeä ja epämääräinen. Tiesimme, että tietoa on. Samalla tiesimme, että se on hajallaan, pirstaloitunutta ja osin toisistaan irrallista. Sitä oli tuotettu eri tarkoituksiin, eri rakenteissa ja eri tasoilla.

Kysymyksiä oli enemmän kuin valmiita ratkaisuja

Prosessin alkuvaiheessa kysymyksiä oli paljon enemmän kuin vastauksia. Mistä asiakas- ja potilasturvallisuuden tilannekuva oikeastaan muodostuisi? Millainen olisi hyvä tilannekuva? Miten se palvelisi johtamista, ohjausta ja ammattilaisten arkea mahdollisimman hyvin? Näitä pohdimme alussa pitkään.

Hyvin nopeasti päädyimme kuitenkin siihen, ettei tässä vaiheessa uusia indikaattoreita lähdetä rakentamaan, vaan kootaan, jäsennetään ja tulkitaan sitä, mikä jo oli olemassa. Ja toisaalta tunnistamaan samalla, mitä emme vielä tiedä.

Erityisen haastavaksi osoittautui kysymys indikaattoreista. Mitä indikaattoreita tulisi ottaa mukaan ja millä perusteella, jotta tilannekuva kertoisi jotain olennaista?

Yksi haastavimmista pohdinnoista liittyi turvallisuuden ja laadun rajaan. Missä kohtaa tarkastelemme asiakas- ja potilasturvallisuutta, ja missä kohden siirrymme jo koko palvelujärjestelmän toimivuuden arviointiin?

Työskentelyn aikana kävi yhä selvemmäksi, että turvallisuuden ja laadun rajaa ei ehkä koskaan voi vetää tarkasti. Turvallisuus kietoutuu oikea-aikaisuuteen, jatkuvuuteen, saavutettavuuteen ja vaikuttavuuteen. Joissakin tilanteissa nämä näyttäytyvät ensisijaisesti laatukysymyksinä. Toisissa ne muuttuvat suoraan turvallisuuskysymyksiksi.

Ehkä olennaista ei ollutkaan rajan piirtäminen, vaan sen tunnistaminen, että se on olemassa ja että se on liikkuva.

Kaikki palat eivät vielä ole pöydällä

Ensimmäinen tilannekuva on väistämättä valintojen tulos. Jouduimme myös hyväksymään, että kaikkea turvallisuuden kannalta merkityksellistä tietoa ei vielä raportoida yhtenäisesti tai kerätä vertailukelpoisessa muodossa.

Osa turvallisuudesta rakentuu tekijöistä, joita ei toistaiseksi pystytä kokoamaan kansalliseksi indikaattoriksi. Tämä ei tarkoita, etteivät ne olisi tärkeitä – päinvastoin. Se kertoo, missä kohdin tietorakenteitamme on vielä vahvistettava. Tunnistimme esimerkiksi myös sen, että käytettävissä olevat indikaattorit painottuvat edelleen terveydenhuoltoon. Kyse ei ole asiakasturvallisuuden vähäisemmästä merkityksestä, vaan siitä, että sosiaalihuollon systemaattinen raportointi on monilta osin vielä rakentumassa.

Tilannekuvan kokoaminen teki näkyväksi myös sen, että turvallisuustiedon ei tule elää erillisenä raporttina. Erillisenä tuotettu tilannekuva on tärkeä ensimmäinen askel, mutta riskinä on, että sen vaikutus jää rajalliseksi, jos se ei ole osa samoja rakenteita, joiden varassa järjestelmää johdetaan, ohjataan ja kehitetään. Siksi seuraavan askeleen tulisikin olla tilannekuvan integroiminen tiiviiksi osaksi kansallista seurantaa, arviointia ja ohjausta sekä haitta- ja vaaratapahtumatietovarantoja.

Kun turvallisuus on sisäänrakennettu yhteiseen tietoperustaan, se ohjaa päätöksentekoa systemaattisesti eikä erillisestä tarkastelupisteestä käsin.

Vastauksia, uusia kysymyksiä ja kutsu

Mitä vastauksia ensimmäinen tilannekuvaraportti antaa tuohon alussa esitettyyn kysymykseen: Millainen on asiakas- ja potilasturvallisuuden tilannekuva Suomessa?
 Se kokoaa vertailukelpoista tietoa yhteen ja muodostaa ensimmäistä kertaa rakenteen, jonka varaan yhteistä ymmärrystä voidaan rakentaa.  Se tukee myös tietoon perustuvaa johtamista, kehittämistä ja päätöksentekoa sekä auttaa suuntaamaan parannustoimia muuttuvassa toimintaympäristössä.

Ensimmäinen tilannekuva ei ole valmis tai täydellinen vastaus, vaan pikemminkin yhteinen lähtökohta. Se tekee näkyväksi sen, missä olemme ja samalla sen, mihin suuntaan meidän on vielä kuljettava. Turvallisuus ei kehity itsestään. Se kehittyy, kun sitä tarkastellaan systemaattisesti, kun tiedon aukot tunnistetaan ja kun tietoa käytetään johdonmukaisesti toiminnan suuntaamiseen.

Siksi tämä tilannekuva on myös kutsu. Kutsu vahvistaa yhdessä raportointia ja tietorakenteita, jotta seuraava tilannekuva on entistä kattavampi. Kutsu keskustella siitä, mitä turvallisuudesta vielä puuttuu näkyvistä. Ja ennen kaikkea kutsu tehdä turvallisuudesta entistä tiiviimpi osa sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistä tietoperustaa ja arjen johtamista.