Jenni Isotalon blogikirjoitus: Tunnistaminen on turvallisten palvelujen perusta

Sain viimein koronarokotuksen. Rokotustilaisuus oli järjestetty matalan kynnyksen tapahtumana ilman ajanvarausta. Jo paikalle saapuessa oli selvää, että ihan tällaista yleisöryntäystä ei oltu paikalle odotettu.
Potilas- ja asiakasturvallisuuden parissa työskennellessäni olen alkanut havainnoida asiakkaana ja potilaana ollessani näitä kontaktitilanteita muiden sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.
Etenkin olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka asiakas ja potilas kussakin palvelutilanteessa tunnistetaan. Usein ensikontakti ‒ esimerkiksi ilmoittautuminen tiskillä ‒ hoidetaan aina asianmukaisesti: henkilö tunnistetaan palveluissa henkilökortilla, joka asetetaan viivakoodin lukijaan. Näin tälläkin kertaa, lisäksi minulta tarkastettiin osoite ja puhelinnumero. Varmennus toimi siis oikein mallikkaasti.
Odotustila oli täynnä rokotusta odottavia kanssaihmisiä
Kutsu sisään tapahtui perinteisesti nimellä. Tilanne oli hektinen ja kaikkia rokotukseen tiskillä ilmoittautuneita ei tuntunut löytyvän. Tilannetta sähköisti myös yllättävä hoitotilanne keskellä ruuhkaista odotustilaa.
Huomasin pohtivani tieto- ja yksityisyyden suojaa, sekaantumisvaaraa ja vallitsevia olosuhteita, joissa työntekijät joutuivat toimimaan.
Olimme kaikki tulleet samaan toimenpiteeseen (näin ainakin oletin), jolloin mahdollinen sekaantuminen johtaisi siihen, että saman sukunimen omaava henkilö pääsisi nopeammin rokotukseen ja rokotus kirjattaisiin väärän henkilön tietoihin (oletuksena että potilastiedot oli aukaistu valmiiksi). Tätä riskiä miettiessäni kuulin sukunimeni ja ennen kuin oikeastaan asiaa ehdin rekisteröidä, tajusin, että olimme aviomieheni kanssa kysyneet lähes samasta suusta ”Kumpi?”. Varsin nopeasti asia selvisi, mutta ymmärsin vasta jälkeen päin, että huoneeseen mennessäni henkilöyteni todettiin vain etunimeni perusteella.
Etenkin tutussa ympäristössä toimiessa tunnistaminen saattaa helposti unohtua ja perustua asiakkaan tai potilaan tuttuuteen
Jopa jo unholaan jääneissä huumausainelomakkeissa tämä tuttuus on ollut yksi tunnistamisvaihtoehto, henkilökorttien ohessa. Kun toimitaan esimerkiksi palvelutalossa, jossa asiakkaat asuvat pitkiä aikoja, voi tuntua turhalta tunnistaa samat tutut ikäihmiset useita kertoja päivässä kysymällä nimeä.
Tunnistamiseen voidaan kuitenkin käyttää myös vaikkapa valokuvia, jolloin esimerkiksi dementoituneen potilaan ei itse tarvitse olla aktiivinen osa tunnistusta. Ranneke, jonka viivakoodin lukeminen avaa oikean potilaan tiedot henkilökunnan mobiililaitteelle on toivottavasti myös meillä pian arkipäivää.
Myös asiakkaat luottavat tuttuuteen asioidessaan. ”Kyllähän sinä minut muistat, kun ainahan minä täällä käyn” oli pienellä paikkakunnalla keikkailevana apteekkilaisena tuttuakin tutumpi lause vastauksena kysymykseen: ”Saisinko Kela- tai ajokortin, että avataan teidän reseptitiedot täältä koneelta?”.
Sekaantumisiin altistavien toimintatapojen lisäksi tulee tarkastella etenkin omia asenteita sekä ohjata myös asiakkaita ja potilaita olemaan aktiivisia omassa tunnistamisessaan. Allekirjoittanut olisi voinut ennen rokotusta kysyä esim. ”Tarvitsetko henkilöturvatunnusta?” Sovitutkin toimintatavat saattavat inhimillisen toiminnan seurauksena kiireessä unohtua.
Potilas- ja asiakasturvallisuuden kehittämiskeskus on tiiviissä yhteistyössä verkostojensa kanssa laatinut kansalliset ohjeet asiakkaan ja potilaan tunnistamiseen sekä ammattilaisille että väestölle. Ohjeet julkaistaan Potilas- ja asiakasturvallisuuden III kansallisessa seminaarissa 2.-3.9.
———
Kirjoittaja Jenni Isotalo työskentelee Potilas- ja asiakasturvallisuuden kehittämiskeskuksessa erikoissuunnittelijana.
Lue keskuksen muut blogikirjoitukset täältä